20-luvulla kansallispukujen suosio nousi itsenäisyyden ja kansallisen itsetunnon kohoamisen myötä. Sireliuksen julkaisemat Suomen Kansallispukuja 1 ja 2 -kirjaset sisälsivät tietoa pukujen valmistusta varten, mutta hyvin tiiviissä muodossa. Niiden avulla tehtiin kuitenkin paljon pukuja. Tuohon aikaan työväenliike suhtautui kielteisesti kansallispukuun. Työläisnuorisolla ei juuri ollut tilaisuutta käydä kudontakursseja, saati kankaiden materiaaliksi kotikehruisia lankoja. Lisäksi puvuilla oli oikeistolainen, isänmaallinen leima.
Sota-ajan jälkeen asenneilmapiiri oli jo toisenlainen. Erityisesti seura- ja järjestötoiminta innosti nuoria käyttämään kansallispukuja. Nuorisoseurat ja kansantanssiryhmät ovatkin olleet oleellinen osa kansallispukujen käytön edistämisessä. 50-luvulla monilla paikkakunnilla innostuttiin oman alueen pukumallin kokoamisesta, ja niitä ommeltiin työväenopistojen kursseilla. Kansallispukujen käyttäjiä näkyikin 60-luvulla muun muassa työväen juhlissa, kuten vappukulkueissa.