Suomalainen kansallispuku on monipuolinen yhdistelmä käsityötaitoa, historiaa ja tarinoita.
Suomessa on yli 400 erilaista kansallispukua - osa hyvinkin yleisiä, osa taas harvinaisempia ja hankalammin tavoitettavia. Niitä käytetään juhlapukeutumisessa mutta myös muihin asusteisiin tuunaamalla.
Suomalainen kansallispuku perustuu rahvaan eli maaseudun talonpoikien 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa käyttämiin juhlapukuihin. Niissä on ollut alueille, jopa paikkakunnille tyypillisiä piirteitä, jotka nyt heijastuvat eri paikkakuntien kansallispuvuissa.
Kansallispuku on aina kokonaisuus, jonka osat määrittelee kansallispukuraati. Pukujen kuvauksissa kerrotaan, millainen hame, liivi ja päähine ovat juuri tälle puvulle ja sen edustamalle alueelle ominaiset. Kokonaisuudessa korostuvat kansan juhlapukeutumiselle tyypilliset piirteet: runsaus ja kerroksellisuus sekä käsityötaidon mutta myös ostokankaiden arvostus.
Runsaus näkyy kankaan tarkassa käytössä: hameet ovat leveitä, paidan mallit suoralinjaisia eikä kangasta heitetä hukkaan. Puvuissa on tyypillisesti useita osia, jotka puetaan kerroksittain niin, että joka kerros näkyy vähän.
Kansallispuvun esikuvien aikaan näkyviin jäävät osat olivat hienointa mitä löytyy. Piiloon jäävissä kappaleissa voitiin sitten tarvittaessa säästää. Tämä heijastuu yhä kansallispukuihin.
Esimerkiksi takki eli röijy jätetään yleensä auki niin, että kallisarvoinen liivikangas tai paidan kirjonnat erottuvat sen alta. Paidan koristellut kaulukset nousevat esiin liivin ja huivin päälle. Takin alle jäävä miehen liivin selkämys taas voi olla tavallista pellavaa tai muuten halvempaa kangasta - eihän se sieltä mihinkään näy.
Yhteen kansallispukuun voi mahtua huikea määrä käsityötekniikoita. Nykyään on toki käyttäjästä kiinni, valitseeko koristellun vai yksinkertaisemman puvun tai ompeleeko koneella vai käsin. Voi poimia rusinat pullasta ja tehdä haluamansa osat itse ja teettää loput ammattilaisella. Ennen vanhaan käsityötaito oli tärkeää. Siksi pukujen yksityiskohdat voivat mykistää: kapeat paidan rannekkeet on kirjottu täyteen koriste- ja reikäompeleita, esiliinat koristeltu pitseillä, naisten päähineisiin on upotettu useita työtunteja sekä nappeja ja napinläpiä voi röijyssä olla yli tarpeen.
Kansallispuku ei kuitenkaan ole pelkkää kotikudontaa. Voi tuntua hassulta, mutta kansallispukujen esikuvien aikana ostokankaita arvostettiin suuresti. Kuka tahansa käsistään näppärä nimittäin teki itse, mutta kaikilta ei löytynytkään rahaa sijoitettavaksi vaimon koreuteen. Siksi kansallispuvuissakin näkyvät edelleen ostetut verkakankaat, kuviolliset puuvillaiset karttuunikankaat, silkkihuivit ja tykkimyssypäähineet.
Oman kerroksensa nykyaikaiseen kansallispukuun lisäävät tarinat. Puvun esikuvalla, materiaaleilla ja työtavoilla on jo oma tarinansa - mitä esiäitimme arvostivat ja miten he itsensä koristivat. Käytetty kansallispuku lisää oman kerroksensa: kuka pukua on käyttänyt, koska se hankkinut tai ommellut ja mitä tarkoitusta varten?
Jos taas päätät tehdä puvun itse, muistat varmasti jokaisen piston, purkamisen, onnistumisen riemun ja neulan tökkäyksen sormeen. Kaikki nämä ovat asioita, jotka kannattaa kirjata muistiin ja säilyttää puvun mukana, osana sen tarinaa.
Suomalaisen kansallispuvun juuret ovat 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen rahvaan juhlapukeutumisessa. Esikuvat nojaavat siis maaseudun väestön käyttämiin kansanpukuihin. Kansallisuusaatteen myötä 1800-luvun lopulla tutkijat ja ylioppilaat kulkivat maaseudulla keräämässä esimerkkejä kansan käsitöitä ja kulttuurista. Tällöin kansanpukujen aktiivinen käyttökausi alkoi siis olla jo ohi useimmilla paikkakunnilla ja esimerkkejä puvuista ja kankaista kaivettiin ullakoilta ja muistikuvista.
Näiden löytöjen pohjalta koottiin kansallispuvut, jotka nojaavat vanhoihin kansanpukuihin mutta eivät ole enää elävää perinnettä. Kansallispuvuille asetettiin varsinkin niiden alkuaikoina erilaisia tavoitteita. Jotkut haaveilivat, että Suomen kansa ottaisi jälleen aktiiviseen käyttöön vanhan kansan puvut tehdasvaatteiden sijaan, kunhan vain pukumateriaaleista ja -muodoista tehtäisiin helpommin valmistettavia ja lähestyttäviä. Myös ohjeet olivat suuntaa antavia.
Myöhemminkin kansallispuku on seurannut vallitsevaa pukumuotia ja muuttunut sen mukana milloin kurvikkaaksi ampiaisvyötäröksi, milloin polvimittaiseksi midihameeksi. Kaikki nämä eri vaiheet ovat osa suomalaisten kansallispukujen historiaa.
Ensimmäisen kerran kansallispukuja käytettiin 5.8.1885. Tällöin Aleksanteri III puolisonsa Maria Feodorovnan kanssa vieraili Suomessa. Keisarinna sai suomalaisilta naisjärjestöiltä lahjaksi käsitöin koristellun soutuveneen, jota soutivat kahdeksan kansallispukutulkintoihin pukeutunutta naista. Siksi elokuun viidettä päivää juhlitaan nykyäänkin kansallispuvun syntymäpäivänä.
Kansallispuvut olivat lähes sadan vuoden ajan kontrolloimaton valikoima erilaisia ja -tasoisia ohjeita ja pukuja. Vuonna 1979 perustettiin Suomen kansallispukuneuvosto, joka lähti tutkimaan kansanpukuja kansallispukujen esikuvina, selkiyttämään mallistoa ja työtapoja ja luomaan kansallispukujen mallikokoelmaa.
Kansallispukuneuvoston toiminta päättyi 2010, mutta sen työtä jatkaa ja kokoelman omistaa Suomen kansallispukukeskus Jyväskylässä ja kansallispukuraati. Tämän työn ansiosta suomalaisten kansallispukujen materiaaleja ja tekotapoja palautetaan lähemmäs kansanpukuja, lähemmäs esiäitiemme käyttämiä valmistusmenetelmiä ja kankaita.
Konkreettisia esimerkkejä ovat erilaiset tykkimyssytyypit ja niiden valmistusmenetelmät, olemassa olevien kansallispukujen tarkistaminen lähemmäs esikuvia ja kokonaan uusien kansallispukujen kokoaminen.
Ja työ jatkuu yhä. Suomen kansallispukukeskus antaa neuvontaa kansallispuvuista ja niiden käytöstä sekä tarkistaa ja kokoaa uusia kansallispukuja museoesikuvien ja -tietolähteiden pohjalta tilaajayhteisöjen pyynnöstä. Näin saamme yhä lisää tietoa ja lisää esimerkkejä kansanpukujen rikkaudesta.
Tekijä: Raidallinen työryhmä
Holst, Leena: Kansallispuku.
Kaukonen, Toini-Inkeri: Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo 1985.
Katso muuta kansallispukuihin liittyvää kirjallisuutta täältä.
